tiistai 3. toukokuuta 2016

Tabletkoulun ET1- ja ET2-kurssit

Tabletkoulun lukion uuden opetussuunnitelman mukainen ET1-kurssi Maailmankatsomus ja kriittinen ajattelu (julkaistu 3/2016) on kirjoitettu nuorille ihmisille, joilla on avoin mieli. Haluamme nuorten kokevan elämänkatsomustiedon tärkeäksi. Tämän lisäksi toivomme opiskelijoiden oppivan uutta elämää varten sekä saavan eväitä ajattelulle ja elämänviisaudelle.

Kurssi sisältää modernin ja kiinnostavan sisällön lisäksi monipuolisia harjoituksia ja linkkejä. Opettajalle kurssipohjasta löytyy myös opettajan  opas, opiskelijoiden arviointi- ja koetyökalu sekä koetehtäväpankki. Opiskelija saa kurssilta aineksia maailmankuvansa rakentamiseen ja kriittisen ajattelun taitoihin. Kirjan sisältöihin kuuluu muun muassa oman elämänkatsomuksen rakentuminen, erilaisiin elämänkatsomuksiin tutustuminen, eri oppiaineiden vaikutus opiskelijan maailmankuvan rakentumiseen, tieteellinen maailmankuva, kriittinen ajattelu ja ajankohtaiset medialukutaidon teemat. Tiedollisesta sisällöstä ja sen tasosta ei ole tingitty, mutta tieto on valikoitu mielekkäästi ja opiskelijalähtöisesti. Sarja antaa hyvät perusvalmiudet ja riittävästi harjoituksia myös elämänkatsomustiedon kirjoittajille. Kirja soveltuu sekä itsenäisille suorittajille että keskustelukeskeiseen ja toiminnalliseen oppituntityöskentelyyn.

Mielenkiintoiset ja pedagogiset laadukkaat harjoitukset vaihtelevat perustehtävistä kuten käsitteiden harjoitustehtävistä syventäviin tiedonhakutehtäviin, argumentointiharjoituksiin ja innostaviin esseekysymyksiin. Valmiit Quizlet-harjoitukset ja monivalintatestit sekä helpottavat opettajan työtä että innostavat pelillisyydellään opiskelijoita omatoimiseen harjoitteluun. Autenttiset esimerkit tutustuttavat opiskelijat erilaisiin ihmiskuviin ja konkretisoivat opiskelijalle hyvän elämän ulottuvuuksia. Kurssialusta toimii niin tietokoneella, läppärillä, tabletilla kuin älypuhelimella.

Tabletkoulun lukion uuden opetussuunnitelman ET2-kurssi Ihminen, identiteetti ja hyvä elämä (julkaistu 1/2016) jatkaa hyväksi havaitulla ja kiinnostavalla tavalla ET1-kurssin linjaa. Kurssin kantavana teemana on hyvän elämän rakentaminen.

Kurssi sisältää aineksia ja malleja, joiden avulla opiskelija itse rakentaa identiteettiään, elämänkatsomustaan ja omaa käsitystään hyvästä elämästä yhdessä toisten kanssa. Samalla harjoitellaan yhä tarpeellisempia dialogisen keskustelun, ajattelun ja argumentoinnin taitoja.

Monipuoliset harjoitukset ja kiinnostavat tekstit osoittavat, että elämänkatsomustieto on elävä ja tarpeellinen oppiaine. Elämyksellisissä kappaleissa sukelletaan ajankohtaisten teemojen, kuvien, uutisten, videoiden, linkkien ja monipuolisten tehtävien avulla pohtimaan kurssin sisältöjä kuten hyvää elämää, eettistä kehitystä sekä elämänhallintaa. Kurssi antaa eväitä opiskelijalle eri näkökulmien tarkasteluun. Kappaleissa pohditaan ajanmukaisesti muun muassa digiajan haasteita identiteetille sekä puretaan ennakkoluuloja, stereotypioita ja heimo-ajattelua. Kurssi on suunniteltu niin, että se käy yhtä hyvin sekä luokkahuoneopetukseen ryhmän kanssa että itsenäisen kurssin suoritukseen. Tätä materiaalia tekisi mieli tarjota ihan kaikille!

Oppikirjojen tekijät Antti Kajas, Heidi Meltovuo, Marja Oilinki ja Jani Tiirikainen ovat lukion elämänkatsomustiedon aineenopettajia, joille opiskelijan aktivoiminen ja opetuksen kehittäminen ovat sydämen asioita ja jotka ovat tehneet Tabletkoululle myös muun muassa lukion filosofian oppikirjoja.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Tabletkoulun ET1-kurssi Oikein hyvä elämä

Tabletkoulun ET1-kurssi Oikein hyvä elämä (julkaistu 7/2015) antaa aineksia ja malleja, joiden avulla opiskelija rakentaa identiteettiään, elämänkatsomustaan ja omaa käsitystään hyvästä elämästä yhdessä toisten kanssa. Lukion opetussuunnitelman mukaan rakennettu opiskelijaa aktivoiva kurssi on monipuolinen, laadukas ja helppokäyttöinen. Sähköisen kirjan ja harjoitusten avulla opiskelija käy dialogia eri maailmankatsomusten kanssa laajentaen näin maailmankuvaansa. Opettajalle maksuton kurssipohja sisältää kirjan, harjoitukset, opettajan oppaan, koekysymyspankin sekä opiskelijan arviointityökalun yhdellä, kätevällä alustalla. Alusta toimii niin tietokoneella, läppärillä, tabletilla kuin älypuhelimella. Kurssi on suunniteltu niin, että se käy yhtä hyvin sekä luokkahuoneeseen ryhmän kanssa että itsenäisen kurssin suoritukseen.

Elämyksellisissä kappaleissa sukelletaan ajanhermolla olevien tekstien, kuvien, uutisten, videoiden, linkkien ja monipuolisten tehtävien avulla tutkimaan kurssin sisältöjä kuten hyvää elämää, identiteettiä, olemassaolon peruskysymyksiä, eettistä kehitystä, hyveitä ja paheita sekä elämänhallintaa. Kurssi antaa eväitä opiskelijalle eri näkökulmien tarkasteluun. Kappaleissa pohditaan ajanmukaisesti muun muassa digiajan haasteita identiteetille, tutustutaan eri maailmankatsomuksiin sekä puretaan ennakkoluuloja, stereotypioita ja heimo-ajattelua.

Mielenkiintoiset ja pedagogiset laadukkaat harjoitukset vaihtelevat perustehtävistä kuten käsitteiden harjoitustehtävistä syventäviin tiedonhakutehtäviin ja innostaviin esseekysymyksiin mallivastauksineen.Valmiit Quizlet-harjoitukset ja monivalintatestit sekä helpottavat opettajan työtä että innostavat opiskelijoita omatoimiseen harjoitteluun. Autenttiset esimerkit tutustuttavat opiskelijat erilaisiin ihmiskuviin ja konkretisoivat opiskelijalle hyvän elämän ulottuvuuksia. Opiskelija voi kirjoittaa kirjan muistiotoiminnolla omat muistiinpanot kurssista sekä alleviivata kappaleita. Tämän lisäksi opiskelija voi seurata omaa etenemistään kurssilla tehtyjen tehtävien ja niistä saatujen pisteiden kautta koko kurssin ajan.

Tabletkoulun kurssi helpottaa opettajan työtä, koska koko kurssin voi hallinnoida yhdellä alustalla. Opettaja voi valita kattavasta harjoitusvalikoimasta kappaleittain kurssille parhaiten sopivat harjoitukset, jotka opiskelijat näkevät tehtäväksi merkittyinä harjoituksina omissa kirjoissaan. Opettaja näkee opiskelijoiden vastaukset ja voi näin ollen seurata opiskelijoiden kehitystä koko kurssin ajan ja antaa halutessaan reaaliaikaista palautetta ja tukea. Osa tehtävistä kuten yhdistelytehtävät ja monivalinnat ovat automaattisesti tarkastuvia, mikä säästää opettajan aikaa. Välillä voidaan tietenkin myös sulkea koneet ja hyödyntää esimerkiksi opettajan oppaasta löytyviä toiminnallisia harjoituksia elämyksellisessä opetuksessa.

Kurssialustan keskustelutoiminnolla koko luokka voi pohtia yhdessä valittua teemaa tai vastata harjoitukseen. Opettaja voi myös itse lisätä kappaleisiin haluamaansa sisältöä sekä omia harjoituksia, joten kurssipohjaa on helppo muokata oman ryhmän tarpeisiin sopivaksi. Koetehtäväpankista löytyy valmiita koekysymyksiä. Tabletkoulun koetoiminnolla sähköisen kokeen pitäminen sujuu kätevästi. Arviointityökalu näyttää opiskelijan kehityksen että menestyksen kurssilla opettajan asettamien kriteerien mukaisesti, mikä helpottaa ja monipuolistaa arviointia tukien jatkuvan arvioinnin toteuttamista.

Tabletkoulun Oikein hyvä elämä-kurssin taitotavoitteina ovat muun muassa vastuullisuuden taidot, tämän vuosituhannen dialogitaidot, avarakatseisuus, sekä kokonaisuuksien hahmottaminen pirstaleisessa maailmassa. Oppikirjan tekijät Antti Kajas, Heidi Meltovuo, Marja Oilinki ja Jani Tiirikainen ovat lukion elämänkatsomustiedon aineenopettajia, joille opiskelijan aktivoiminen ja opetuksen kehittäminen ovat sydämen asioita ja jotka ovat tehneet Tabletkoululle myös lukion filosofian oppikirjoja.

Et1-kirja päivitetään LOPS2016 mukaiseksi kevään 2016 aikana ja samalla Tabletkoulun Et-sarja saa jatkoa uuden LOPSin mukaisella ET2-kirjalla.

Tabletkoulun ET-tiimi toivottaa elämyksellisiä hetkiä Oikein hyvä elämä-kirjan parissa!






perjantai 24. tammikuuta 2014

Elämänkatsomustieto ja katsomusaineiden opetus

Elämänkatsomustieto oppiaineena

Artikkeli perustuu osittain Helsingin humanistiyhdistyksessä 16.5.2013 pidettyyn esitelmään ja on julkaistu Humanisti-lehden numerossa 3--4/2013.

Eero Salmenkivi (kuva: Helsingin yliopisto)
Elämänkatsomustieto (ET) on vuonna 1985 syntynyt perusopetuksen ja lukion oppiaine, jota
opetetaan uskonnottomille. Eri uskontokuntiin kuuluville sen sijaan opetetaan joko enemmistön uskontoa, joka on käytännössä evankelisluterilaista, tai heidän omaa uskontoaan. Suomalainen erikoisuus on, että uskonto ja uskonnottomuus määritellään hallinnollisesti rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyytenä ja vastaavasti jäsenyyden puutteena. Ainevalinta on sidottu jäsenyyteen siten, että evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluva oppilas ei voi valita elämänkatsomustietoa.

Lähtökohdiltaan ET on uskonnoton oppiaine. Opetussuunnitelman perusteiden mukaan ”katsomuksia, inhimillisiä käytäntöjä ja niitä koskevia merkityksiä pidetään yksilöiden, yhteisöjen ja kulttuuriperinnön vuorovaikutuksen tuloksina” (Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2004, 216), joten mitään yliluonnollisia voimia ei oppiaineessa oleteta todellisiksi. Näinhän ei toki tehdä muissakaan koulun oppiaineissa kuin uskonnossa. Esimerkiksi kemiassa tai historiassa selitys, että asia tapahtui, koska jumala ihmeellisesti puuttui tapahtumien kulkuun, ei ole hyväksyttävä vastaus. Siten ET ei näiltä osin eroa useimmista koulun oppiaineista.

Elämänkatsomustieto on oppiaineena vaihtoehto uskonnolle, mutta se ei ole uskontoaine. ET:ssä opetetaan monitieteisistä lähtökohdista katsomuksellista yleissivistystä ja yleistä eettistä toimintaa, kuten toisen huomioon ottamista ja eettisen ajattelun taitoja. Jotta oppiaine ei muodostuisi oppilaiden aivopesuksi jonkinlaiseen tulkintaan nyky-Suomen arvomaailmasta, Suomen virallisesti hyväksymät kansainväliset eettiset periaatteet ovat oppiaineessa erityisen keskeisessä roolissa. Näistä ensisijaisena voi pitää ihmisoikeusetiikkaa. Muita lähtökohtia ovat kestävä kehitys, demokratia, rauha ja suvaitsevaisuus sekä UNESCOn maailmanperintöohjelma (Salmenkivi 2004).

Koska ET:ssä opetetaan juuri niitä asioita, joihin Suomi on kansainvälisesti sitoutunut ja joita maassa on pidetty kasvatuksellisesti arvokkaimpina, ET:n opetus on hyvin lähellä opetussuunnitelman arvoperustan opettamista. Siten oppiainetta voi vähäisestä oppilasmäärästään huolimatta pitää maamme yleissivistävän koulutuksen kasvatuksellisesti keskeisimpänä oppiaineena. (Ks. esim. Tomperi 2003.)

Katsomusaineen käsite

Elämänkatsomustietoa ja uskontoa on melko usein kutsuttu yhteisnimityksellä katsomusaine. Aineryhmänimityksenä käsite syntyi lukion tuntijako- ja opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä 1990-luvun alkupuolella (Kallioniemi 2003). Aineryhmään kuului alun perin uskonnon ja elämänkatsomustiedon lisäksi filosofia (Lukion opetussuunnitelman perusteet 1994, 4--5). Aineryhmänimitys oli hallinnollinen eikä esimerkiksi Lukion opetussuunnitelman perusteissa 1994 sille annettu mitään yleisluonnehdintaa (ks. s. 87 ja vrt. esim. s. 77).

Alkuvuodesta 2001 Suomen Filosofinen Yhdistys otti kantaa, että filosofia ei ole katsomusaine. Tämän jälkeen tutkimuksessa hyvin yksimielisesti arvosteltiin katsomusaineen käsitettä eri näkökulmista (esim. Kallioniemi 2001; Salmenkivi 2003; Tomperi 2003). Valtioneuvosto myös luopui katsomusaineiden aineryhmänimityksestä lukion tuntijakopäätöksessään loppuvuodesta 2002 eikä käsitettä esiinny Lukion opetussuunnitelman perusteissa 2003.

Filosofian osalta Suomen Filosofisen Yhdistyksen toive on toteutunut, kun katsomusaineen käsitteestä on yleissivistävän koulutuksen perusasiakirjoissa luovuttu. Arkisessa ja jopa vähemmän virallisessa hallinnollisessa käytössä – kuten Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen katsomusaineiden mukaan nimetyssä aineryhmässä – nimitys toki elää. Näissä tapauksissa katsomusaineen käsitteeseen myös usein viitataan niin, että filosofia kuuluu niihin.

Yksi syy siihen, miksi termi on elänyt niin sitkeästi on, että rinnakkaisaineilla ET ja uskonto on sittenkin jotain yhteistä, joka tarvitsee nimityksen. Niitä yhdistää muista aineista poikkeava lähtökohta. Vaikka monissa aineissa pyritään tukemaan oppilaan kasvua, identiteettiä, maailmankatsomusta ja eettistä arvostelukykyä, tämä tapahtuu oppiaineesta lähtien. Elämänkatsomustiedossa ja uskonnossa lähtökohtana sen sijaan on oppilaan tai hänen kotinsa oma näkökulma. ET:ssä oppilas itse, hänen kasvunsa ja identiteettinsä, uskonnossa taas uskonto, johon oppilas kuuluu. Oppilaan kuuluminen tai oleminen kuulumatta uskonnolliseen yhteisöön on lähtökohta, joka ei suoranaisesti riipu akateemisista traditioista tai koulusta. Tämä lähtökohta on tunnusomaista vain ET:lle ja uskonnolle. Erona on siis se, että muissa aineissa koulu esittelee lapselle uuden jäsennystavan, diskurssin, joka yleensä perustuu johonkin tieteen- tai taiteenalaan. Katsomusaineissa koulu sen sijaan tarjoaa apuaan elämänalueella, joka oppilaalla jo entuudestaan on. Siten katsomusaineissa, useimmissa tapauksissa muista oppiaineista poiketen, on yleensä monia keskenään ristiriitaisia ”totuuksia”. Tämän vuoksi tarvitaan käsite, joka kuvaa juuri näitä aineita. Huomattakoon, että siirtyminen kaikille oppilaille yhteiseen aineeseen, esimerkiksi Ruotsin mallin mukaan, merkitsee luopumista katsomusaineesta tässä mielessä.

Erityisesti uskonnottomien piirissä katsomusaine on ollut suosittu termi, koska muussa tapauksessa helposti puhutaan vain uskontoaineista, kuten esimerkiksi uskontotiedossa (ks. Helsingin eurooppalainen koulu, Opetus). Tämä syrjii uskonnottomia maailmankatsomuksia. On tärkeä huomata, että ’katsomusaine’ tällä tavoin käytettynä on tekninen termi. Koska lähteminen oppilaan omasta uskonnosta ei välttämättä ole lainkaan sama asia kuin lähteminen oppilaan omasta identiteetistä ja elämismaailmasta, ovat uskontojen ja elämänkatsomustiedon lähtökohdat oppiaineina hyvin erilaiset, vaikka molempia voi kutsua katsomusaineiksi. (Salmenkivi 2007.)

Elämänkatsomuksen käsite pohjautuu saksan- ja ruotsinkielisille esikuville (Lebensanschauung, livsåskådning). Erilaisia elämänkatsomukseen, elämänkysymyksiin ja elämänfilosofiaan viittaavia termejä on myös käytetty Pohjoismaissa kuvaamaan yhteisellä nimellä uskonnollisia ja uskonnottomia katsomuksia (Gunnarsson 2009, 37). Erilaisten elämänfilosofia-, elämänkysymys- ja elämänkatsomusmallien taustalla on hyvin erilaisia käsitteellisiä jäsennyksiä siitä, mitä kaikkea niihin itse asiassa kuuluu (Gunnarsson 2008, 57--71).

Suomalaisessa ET-opetuksessa – ja useimmiten myös evankelisluterilaisen uskonnon opetuksessa ainakin lukiossa – elämänkatsomuksen käsite on määritelty Ilkka Niiniluodon (1984) esittämällä tavalla. Siinä maailmankatsomus on enemmän tai vähemmän jäsentynyt kokonaisuus, johon kuuluu maailmankuva, tieto-oppi ja arvot. Elämänkatsomus on puolestaan yksilöllinen maailmankatsomus (ks. esim. Tomperi 2004).

Katsomuksen käsite ei välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehto yhteisen alueen määrittelemiseen, vaan esimerkiksi identiteetti- ja eettinen kasvatus voisi olla parempi (Kotkavirta 2003; Tomperi 2003; 2004). Vaikka katsomismetafora esiintyy myös osakäsitteessä maailmankuva, metafora ei kuvaa kovin onnistuneesti merkityksellistä maailmassa olemista ja toimimista, mistä ET:ssä on kysymys. Silti katsomusaine on niin vakiintunut termi, ettei sen välttämiselle ehkä sittenkään ole perusteita nimenomaan uskontoaineiden ja elämänkatsomustiedon yhteisenä nimityksenä (Sakaranaho & Salmenkivi 2009). Itse asiassa nimitys ”Elämänkatsomukseen tähtäävä opetus” löytyy jo Kansakoulun opetussuunnitelmakomitean mietinnöstä vuodelta 1952 (KM 1952: 3, 64) kuvaamassa enemmistön uskontoa ja sen rinnakkaisainetta1. Tuolloin ei vielä ollut ET:tä vaan enemmistön uskonnosta vapautettujen oppiaine oli uskonnonhistoria ja siveysoppi (Saxell 2013).

ET:n oppilasmäärät

ET:n oppilasmäärät ovat kasvaneet jatkuvasti ja melko tasaisesti. Ne ovat kuitenkin edelleen kaukana kirkkoon kuulumattomien lasten ja nuorten määrästä. Vuonna 2012 perusopetuksen 526 196 oppilaasta 20805 opiskeli ET:tä. Kasvu on näyttänyt hiljalleen kiihtyvän 2000-luvulla, 2010-luvulla kiihtymisen vauhti näyttää lisääntyneen. Kiinnostavaa on se, että alakoulujen oppilasmäärän kasvu on ohittanut yläkoulujen oppilasmäärän kasvun. Vuonna 2010 ET:n prosenttiosuus oli molemmissa 3,2, sitä ennen se oli ollut yläkouluissa suurempi kuin alakouluissa, mutta vuonna 2012 se oli alakouluissa selvästi suurempi (tilastotietojen lähde: www.et-opetus.fi). Tilanne näkyy oheisesta taulukosta:
Taulukko 1. ETn oppilasmäärien kehitys viime vuosina
Vuosi 2012 Lk. 1-6 14282 348432 4,1 % Lk. 7-9 6523 177764 3,7 %
Vuosi 2010 Lk. 1-6 11110 345615 3,2 % Lk. 7-10 6033 187662 3,2 %
Vuosi 2008 Lk. 1-6 9486 351095 2,7 % Lk. 7-10 6057 196838 3,1 %
Vuosi 2006 Lk. 1-6 8985 364902 2,5 % Lk. 7-10 5808 201046 2,9 %

Alakoulun osuuden kasvu ja kasvun kiihtyminen viittaa siihen, että ET:n oppilasmäärän kasvun kiihtymisen syy on, että kirkkoon kuulumattomien lasten määrä lisääntyy melko nopeasti.

ET:n oppilasmäärät ovat suurempia kaupungeissa kuin maaseudulla ja suurempia Etelä-Suomen läänissä kuin muualla Suomessa. Esimerkiksi vuonna 2010 ETn oppilasmäärä oli Helsingissä 12,4 % ja valtakunnallisesti 3,9 %. Aiemmin oppilasmäärää luonnehti sääntö, jonka mukaan oppilasmäärän absoluuttinen kasvu merkitsi, että se kasvoi myös suhteellisesti. Tämän ilmiön selityksenä oli ja on, että ET:n opetuksen toteutumisen kannalta merkittävimmät tekijät liittyvät huonoihin opetusjärjestelyihin. (Salmenkivi 2007.) Ongelmana on vanhaan kirkon ja koulun yhteyteen liittyvä ja jo 2003 kumoutuneeseen lainsäädäntöön liittyvä asenne, että evankelisluterilainen uskonnon opetus on normi, josta poikkeaminen vaatii vanhempien aktiivisuutta. Vuoden 2003 lainsäädännön mukaan uskontokuntiin kuulumattomat oppilaat pitäisi automaattisesti ohjata ET-opetukseen käytännöllisesti katsoen kaikissa kunnissa. Kuitenkin vasta, kun oppilasmäärä nousee tarpeeksi korkealle tai vanhemmat ovat aktiivisia, opetuksenjärjestäjät alkavat noudattaa lakia.

ET on hyvin erilainen aine Helsingissä kuin suuressa osassa muuta Suomea. Helsinkiä muistuttavia alueita ovat muu pääkaupunkiseutu, jotkin suuret kaupungit kuten Tampere sekä alueet, joilla on perinteisesti paljon uskonnottomia. Helsingin näkökulmasta ET on hyväksytty, normaali ja katsomusaineiden kentässä suuri aine. ET on toki muuallakin toiseksi suurin katsomusaine. Silloin, kun osallistuminen evankelisluterilaiseen opetukseen on hyvin lähellä sataa prosenttia, siitä kuitenkin tulee kuriositeetti, jonka toteutuminen nähdään katsomuksellisena ja taloudellisena rasitteena.

Keskustelu katsomusopetuksesta

Keskustelu koulun uskonnon opetuksesta on ollut usein esillä koko oppivelvollisuuskoulun olemassaolon ajan eli siitä lähtien, kun opetuksen perusratkaisut 1920-luvulla tehtiin. 1960-luvun lopulta keskustelu on kiihtynyt noin kymmenen vuoden välein. Viimeisinä etappeina ovat vuoden 2003 uskonnonvapauslain uudistukseen liittyvä keskustelu sekä vuoden 2010 perusopetuksen tuntijakoehdotuksesta alkanut keskustelu, joka jatkuu edelleen, vaikka itse tuntijako on vahvistettu jo kesällä 2012.

Keskustelun sitkeyttä ei ole vaikea ymmärtää. Koulu oli Suomessa alun perin kirkon instituutio, joka siirtyi valtiolle 1800-luvun puolivälissä. Koulun kasvatusihanteet kuitenkin määrittyivät luterilaisesta kristinuskosta pitkälle viime vuosisadalle. Kirkko on myös halunnut esiintyä koko kansan kirkkona ja siten tavoitellut koko kansalle kuuluvaa ”enemmistön” uskonnon opetusta, vaikka tämä olisi merkinnyt muutoksia itse opetukseen. Evankelisluterilaisen kirkon asema on kuitenkin vääjäämättä muuttumassa, ja tämä heijastuu myös koulujen uskonnon opetukseen. Suomalaisista yhä harvemmalle evankelisluterilaisella kirkolla on ratkaiseva katsomuksellinen merkitys ja tasaisen vauhdin taulukolla noin neljännesvuosisadan päästä siihen kuuluu alle puolet suomalaisista. Siksi logiikaltaan enemmistön opetukselle perustuva malli ei vaikuta kestävältä.

Humanistien ja ateistien ei ole aina ollut helppo ottaa kantaa katsomusopetuksen muuttamista koskeviin kysymyksiin. Melko laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että ET on hyvä aine. Tätä mieltä toki ovat myös useat uskonnon opetuksen edustajat (esim. Kallioniemi 2001, 54). Uskonnottomien piirissä yksi ongelma ET:ssä on ollut sen kaksinainen luonne. Yhtäältä sen voisi ajatella olevan humanistien ja ateistien ”oma” oppiaine samassa mielessä kuin ”oma uskonto” on kunkin uskonnon oma. Eli ET sitoutuisi selkeästi esimerkiksi IHEU:n Amsterdamin julistuksen periaatteisiin. Toisaalta uskontokuntiin kuulumattomuus ei ole positiivinen katsomuksellinen kannanotto. Monet uskonnollisetkin ihmiset jättävät liittymättä rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin ja joskus, esimerkiksi joidenkin kristittyjen vapaakirkollisten tapauksessa, tämän perustana ovat nimenomaan uskonnolliset syyt. Tältä pohjalta ET:n pitäisi olla kenelle tahansa kelpaava oppiaine. Kuten artikkelin alussa totesin, ET:ssä näiden vaihtoehtojen väliltä on haettu kompromissia. Oppiaineen lähtökohta on tarkastelutavaltaan uskonnoton, mutta oppiaineessa ei opeteta lähtökohtana ateistista tai humanistista katsomusta.

Yleensä ET:n virallisissa asiakirjoissa löydettyä kompromissia uskonnottomuudesta tavallaan neutraalina lähestymistapana on pidetty hyvänä. Isompi erimielisyys on liittynyt siihen, miten oppiaineen kanssa pitäisi jatkossa edetä. Ongelmana on, että ET ainoana katsomusaineena ei ole lähitulevaisuudessa reaalipoliittisesti saavutettavissa oleva tavoite. Jotta ET:stä voisi tulla kaikille yhteinen katsomusaine, sen täytyisi muuttua uskonnollisempaan suuntaan siinä mielessä, että uskontojen käsittelyä olisi lisättävä. Tämä merkitsisi todennäköisesti myös muutosta opetuksen luonteessa --varsinkin, koska yhteistä oppiainetta todennäköisesti opettaisivat enimmäkseen nykyiset uskonnon opettajat.

Asian toinen puoli on se, että kun ET kerran on koulun nykyaikaisin ja yksi tärkeimmistä oppiaineista, miksi sitä opiskelee neljä eikä sata prosenttia oppilaista? Eikö asiantilaa, jossa valtava enemmistö suomalaisista lapsista jää vaille ET:tä ole vääryys, joka pitäisi pikimmiten korjata? Kaikkien oppilaiden mahdollisuus vapaasti valinta ET on osoittautunut yhteiseksi linjaksi, jota lähes kaikki humanistit ja ateistit ovat voineet kannattaa (Vanhanen 2013, 11). Vaatimus on radikaalimpi kuin miltä ensisilmäyksellä näyttää. Se merkitsee sitä, että myös evankelisluterilaiset ja ortodoksiset oppilaat voivat valita ET:n. Siten se käytännössä tarkoittaa luopumista nykyisenkaltaisesta jäsenyyteen perustuvasta katsomusaineiden mallista.

1 Kiitän Outi Heikkistä tästä huomiosta.

Lähteet
www.et-opetus.fi; luettu 30.11.2013.

Gunnarsson, Gunnar J. (2008) “I don´t believe the meaning of life is all that profound”. A study of Icelandic teenagers´ life interpretation and values. Stockholm: Stockholm University, Department of Education. http://su.diva-portal.org/smash/get/diva2:199686/FULLTEXT01.pdf; luettu 30.11.2013.

Gunnarsson, Gunnar J. (2009). ”Från livsåskådning till livstolkning”, Gunnarsson, G., Grönlien Zetterqvist, K. och Hartman, S. (toim.(2009) Livet tillfrågas. Gem-rapport 7. http://ojs.sub.su.se/ojs/index.php/gem/article/viewFile/4/3; luettu 30.11.2013.

Helsingin eurooppalainen koulu, Opetus. http://www.esh.fi/modules/system/stdreq.aspx?P=15&VID=default&SID=479562231538589&S=0&C=22595; luettu 30.11.2013

Kallioniemi, Arto 2001. Uskonnon ja elämänkatsomustiedon sisältötiedon ja tieteenalastruktuurin vertailua peruskoulun vuoden 1994 opetussuunnitelman pohjalta. Teoksessa Didacta Varia 1/2001. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.

---------------- 2003. Katsomusaineiden mahdollinen oppiaineperhe ja tieteenalastruktuurit. Teoksessa Aineenopettajankoulutuksen vaihtoehdot ja tutkimus 2002, s. 366--378. Veijo Meisalo (toim.) Ainedidaktiikan symposiumi 1.2.2002. Tutkimuksia 241. Helsinki: Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.

Kotkavirta, Jussi 2003. Mitä elämänkatsomustieto voisi olla? Teoksessa Hyvän elämän katsomustieto, s. 41--49. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2003. Helsinki: FETO.

Lukion opetussuunnitelman perusteet 1994. Helsinki: Opetushallitus, painatuskeskus.

Lukion opetussuunnitelman perusteet 2003. Helsinki: Opetushallitus.

Niiniluoto, Ilkka 1984. Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Helsinki: Otava.

Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2004. Helsinki: Opetushallitus.

Sakaranaho, Tuula & Salmenkivi, Eero 2009. Tasavertaisen katsomusopetuksen haasteet: pienryhmäisten uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetus Suomessa. Teologinen aikakauskirja 114 (5), 450--470.

Salmenkivi, Eero 2003. Elämänkatsomustiedon rajoilla. Teoksessa Hyvän elämän katsomustieto, s. 32--40. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2003. Helsinki: FETO.

---------------- 2004. Elämänkatsomustieto peruskoulun OPS-perusteissa. Teoksessa Hyvän osaamisen katsomustieto, s. 12--22. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2004. Helsinki: FETO.

---------------- Elämänkatsomustieto ja sen opetus. Teoksessa Sakaranaho T. & Jämistö A. (toim.) Monikultturisuus ja uudistuva katsomusaineiden opetus. Uskontotiede 11, 83--100. Helsinki. Helsingin yliopiston uskontotieteen laitos.

Saxell, Heta 2013. Uskonnonhistoriasta ja sivyesopista elämänkatsomustiedon opetukseen. Humanisti 1/2013, s. 11.

Tomperi, Tuukka 2003. Elämänkatsomustiedon identiteetti opetussuunnitelmassa. Teoksessa Hyvänelämän katsomustieto, s. 10--31. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2003. Helsinki: FETO.

---------------- 2004. Elämänkatsomustiedon tiedetaustasta. Teoksessa Eurooppalainen ulottuvuus, s. 392--408. Sirkka Ahonen & Anu Siikaniva (toim.) Ainedidaktiikan symposiumi Helsingissä 6.2.2004. Tutkimuksia 252. Helsinki: Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitos.

Vanhanen, Hanna 2013. Elämänkatsomustietoa yhdessä keskustellen. Humanisti 1/2013, s. 11--12.

Kirjoittaja:
FT Eero Salmenkivi toimii elämänkatsomustiedon ja filosofian didaktiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa.

Artikkeli perustuu osittain Helsingin humanistiyhdistyksessä 16.5.2013 pidettyyn esitelmään ja on julkaistu Humanisti-lehden numerossa 3--4/2013.

perjantai 16. elokuuta 2013

Lisää elämänkatsomustietoa, ei uskontotietoa

Ukri Pulliaisen teksti on julkaistu aiemmin Humanisti-lehdessä numero 2/2013.
 
Lähes kaikki koulun katsomusopetuksen kanssa jollakin tavoin tekemisissä olevat tahot oppilaista opettajiin, rehtoreista kuntapäättäjiin ja vanhempiin tai ylipäänsä koulutusmaailmaa seuraaviin tiedostavat nykyisen katsomusopetuksen ongelmallisen tilan. Mihin päin vain katsookin näkee ongelmia.

Monet ateistit, uskonnottomat ja vihreät poliitikot ovat muiden muassa ehdottaneet ratkaisuksi katsomusopetuksen ongelmiin kaikille yhteistä uskontotietoa tai ainakin tälle ajatukselle on annettu mediassa paljon palstatilaa. Päällisin puolin ehdotus saattaakin näyttää houkuttelevalta katsoi sitä sitten säästöjä ajattelevan kuntapäättäjän tai rehtorin tai sitten kirkon vaikutusvaltaa kouluissa kauhistelevan ateistin näkökulmasta.

Ukri Pulliainen. Kuva: Sanna Rihu.
Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että uskontotieto veisi ojasta allikkoon. Elämänkatsomustiedon opiskelijoille uskontotieto olisi merkittävä heikennys – ja ikävimmissä skenaarioissa uskontotieto tarkoittaisikin ainoastaan uskonnottomien oppilaiden palauttamista takaisin uskonnonopetukseen. Toinen merkittävä uskontotiedon ongelma liittyy arvokasvatuksen asemaan koulussa: vaarana olisi, että normatiivinen moraalikasvatus yksinkertaisesti katoaisi koulusta. Uskontotieto tarkoittaisi vakavaa uhkaa koulun katsomusopetukselle yleensä sekä uskonnon aseman vahvistamista koululaitoksessa erityisesti. Uskontotieto tappaisi yhden koulun hienoimmista oppiaineista: elämänkatsomustiedon. Lakkauttamisen sijaan elämänkatsomustieto pitäisi avata kaikille.

Nykyisen katsomusopetuksen ongelmat ja ratkaisut

Nykyistä katsomusopetusjärjestelyä on vaikea kutsua hyväksi, mutta realistisiin vaihtoehtoihinsa verrattuna sitä voinee pitää siedettävänä – pienillä korjauksilla jopa kohtuullisena. Nykymuodossaan katsomusopetus sorsii käytännössä kaikkia oppilaita, kutakin ryhmää vain eri tavoin. Evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi kastetuilla lapsilla ja nuorilla ei ole mahdollisuutta opiskella kuin ”omaa uskontoaan” oli se sitten heille henkilökohtaisesti oma tai vieras – tai vaikka heitä kiinnostaisi elämänkatsomustiedon huomattavasti monipuolisempi ja ajanmukaisempi katsomusopetus. Tästä ongelmasta päästään heti, kun elämänkatsomustieto avataan kaikille.

Uskontokuntiin kuulumattomille lapsille ja nuorille ei puolestaan aina edes järjestetä opetusta, vaikka laki niin vaatii. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla opetus näytetään paikoin hoidettavan edelleen varsin leväperäisesti (liikunnanopettaja laittaa videon pyörimään jne.). Ns. pienryhmäisten uskontojen jäsenten tilanne on vieläkin kirjavampi – ja kaikkea muuta kuin koulutuksellisen tasa-arvon mukainen. Näistä ongelmista päästään heti, kun valtio alkaa vaatia kouluilta lakien ja asetusten noudattamista.

Opettajien kannalta tilanne on myös kehno. On hullua, että yliopistoista valmistuu päteviä elämänkatsomustiedon opettajia olemattomille työmarkkinoille samalla kun opetuksen edelleen monin paikoin hoitavat – pahimmassa tapauksessa vastentahtoisesti – opettajat, joilla ei ole oppiaineeseen mitään koulutusta tai kiinnostusta, mutta joille voidaan laittaa täytetunteja. Tämäkin ongelma perustuu vain siihen, että kaikissa kouluissa sääntöjä ei noudateta.

Samaan aikaan rehtorit ja kuntapäättäjät pohtivat kuumeisesti säästökohteita, kun tuntikehyksiä ja budjetteja leikataan – ja erilaiset katsomusopetusryhmät näyttäytyvät helposti tarpeettomina kuluerinä. Tässä on kysymys niin lasku- kuin ajatteluvirheestäkin: nykymallisen katsomusopetuksen hinta ei ole merkittävä, mutta sen takaama uskonnonvapaus ja katsomusopetuksen toteutuminen sen sijaan ovat merkittäviä asioita.

Laajempi periaatteellinen kysymys kuuluu: onko hyvä, että koululaitos lokeroi oppilaat ja opiskelijat eri leireihin vanhempiensa katsomuksien perusteella? Eikö monikulttuuristuvassa maailmassa olisi parempi rakentaa dialogia kuin ehkäistä sitä? Tämä on mielestäni nykyjärjestelmän haastavin ongelma. Tähänkin on olemassa uskontotietoa parempi ratkaisu: kaikille yhteinen elämänkatsomustieto. Realistisena ensiaskeleena tällä tiellä voisi pitää elämänkatsomustiedon avaamista kaikille.

Uskontotietokin ratkaisisi joitakin nykyisen tilanteen luomia ongelmia. Keskeisinä voinee pitää jo edellä esiinnousseita koulutuksellista tasa-arvoa (samat opetussisällöt kaikille) ja dialogin mahdollistavaa erottelemattomuutta (ainakin periaatteessa). Uskontotieto toisi mukanaan kuitenkin useampia ja suurempia ongelmia kuin mitä se ratkaisisi.

Uskontotietoa tunnuttaisiinkin kannatettavan nimenomaan silloin, kun asiaa ei ole oikeasti ajateltu. Uskontotieto voi tuntua ensi hätään hyvältä ajatukselta, mutta ongelmat käyvät ilmeisiksi heti kun kysytään, mitä se todellisuudessa olisi. Verrattaessa elämänkatsomustiedon opetukseen uskontotiedon ongelmat tulevat näkyviin erityisen hyvin.

Elämänkatsomustieto vs. uskontotieto: kolme kysymystä

1.Opetetaanko uskontoja vai käsitelläänkö koko elämänkatsomusta?

Uskontotiedon sisällöt tulisivat olemaan tiukan poliittisen väännön ja lobbauksen tulos. Sen lisäksi, että kirkon vaikutusvalta ei ole millään tavoin vähäinen (katsotaan vaikka uutta uskonnonvapauslakia), jo pelkkä oppiaineen nimi paljastaa oleellisen: elämänkatsomuksesta tulisi nimenomaan uskonnollinen kysymys. Siinä missä elämänkatsomustieto käsittelee laaja-alaisesti yksilön elämänkatsomukseen liittyviä asioita mediasta ja taiteesta tieteeseen ja yhteiskuntaan sekä kulttuuriin yleensä, uskontotieto käsittelisi kapeasti vain katsomuksen uskonnollisia ulottuvuuksia.

Voi myös arvata, mikä olisi uskonnottomien katsomusten osuus uskontotiedon opetussuunnitelmissa, jotka olisivat tuloksia lähinnä eri uskontokuntien lobbaustaisteluista: olla yksi marginaalikatsomus joka ohitetaan yhdellä oppitunnilla, siinä viidesläisyyden ja mormonismin välissä.

Edellinen paljastaa myös uskontotiedon rakenteellisen ongelman. Kun lukion elämänkatsomustiedossa käsitellään vaikkapa onnellisuuden merkitystä elämässä, internetistä saadun tiedon luotettavuutta, yksilön velvollisuutta osallistua demokraattiseen päätöksentekoon tai vaikkapa kulttuuriperinnön merkitystä yksilön identiteetille, referenssipisteenä on aina oma itse ja tueksi tuodaan tarpeen mukaan näkökulmia psykologiasta, biologiasta, mediatutkimuksesta, sosiologiasta, kulttuuriantropologiasta, aatehistoriasta, filosofiasta jne. Mutta uskontotiedossa referenssipisteinä toimisivat uskonnot: luterilaisuus sitä, katolisuus tätä, shia-islam tuota ja sunnilaisuus näin. Samalla nuo monet oleelliset kysymykset joita et-tunneilla käsitellään jäisivät käsittelemättä.

2. Tähdätäänkö oppilaan kasvun tukemiseen vai tietosisältöjen opetteluun?

Kaikille yhteisen uskontotiedon sisältöjen ollessa poliittisesti varsin tulenarkoja, niitä tultaisiin rakentamaan kieli keskellä suuta. Uskontotietona katsomusopetuksesta tulisi helposti yksi perinteinen reaaliaine muiden joukkoon, jossa pahimmassa tapauksessa ainoastaan opiskeltaisiin tiedollisia sisältöjä – koska ulkokohtaisina ”faktoina” esitettyinä eri uskonnoista voidaan puhua helpommin, ettei syntyy katsomuksellisia kiistoja. Yhteinen opetus on helpompi järjestää, kun ongelmat lakaistaan maton alle, mutta samalla menetetään koko katsomusopetuksen ydin – sekä luvattu dialogi.

Suomalaiset koululaiset ovat maailman kärkeä oppimistuloksissa mutta viihtyvät koulussa huonommin kuin suunnilleen missään muussa maassa. Samalla on ilmeistä, että henkisen hyvinvoinnin näkökulmasta nuoret tarvitsevat aikaa ja rauhaa keskittyä välillä pohtimaan katsomuksellisesti merkittäviä kysymyksiä tai kokoamaan oman elämänkatsomuksensa palapeliä yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Kunnollinen katsomusopetus tarjoaa mahdollisuuden tähän: juuri henkilökohtaisuus tekee katsomusopetuksesta katsomusopetusta. Eri uskontojen oppien ja rituaalien tai historian pänttäämiseen keskittyvä oppiaine ei tarkkaan ottaen olisi katsomusaine ensinkään. Elämänkatsomustiedon monipuolinen ja monialainen lähestymistapa yksilön elämänkatsomuksen rakentamiseen toteuttaa juuri niitä oppiaineita yhdistelevän ja ilmiöpohjaisen opetuksen periaatteita, joita koululta tänään enenevässä määrin peräänkuulutetaan.

3. Mitä käy arvokasvatukselle ja koulun moraaliopetukselle?

Koulu on merkittävä moraalinen kasvattaja, ja luterilaisella kirkolla on ollut tässä historiallisesti merkittävä rooli – ja kun lähes kaikki ovat aikanaan kuuluneet kirkkoon, tuo käytäntö on ollut myös jossakin määrin perusteltu. Moraalikasvatus on myös elämänkatsomustiedon opetuksen ytimessä.

Alaluokilla on opetettava mikä on oikein ja mikä väärin, yläluokilla ja lukiossa voidaan edetä reflektiivisempään suuntaan, mutta yhtä kaikki pitää kiinni luovuttamattomista moraalisista periaatteista kuten ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja hyvään pyrkimisestä. Näitä asioita on myös voitava opettaa ilman kytköstä uskontojen oppeihin. Näin tehdäänkin nimenomaan elämänkatsomustiedossa.

Uskontotieto sen sijaan sisältää kaksi merkittävää uhkaa moraalikasvatukselle. Ensinnäkin kaikki koululaiset palautettaisiin takaisin siihen menneeseen maailmaan, jossa moraali on nimenomaan uskonnollinen kysymys. Toiseksi jos moraali perustellaan uskonnolla, joudutaan käytännössä luopumaan normatiivisesta opetuksesta, koska moraaliset erimielisyydet – esim. miesten ja naisten tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet jne. – palautuisivatkin uskontojen totuutta koskeviksi kiistoiksi, koska ei ole mitään argumentteja puolesta tai vastaan. Jäljelle jäisi pahimmassa tapauksessa vain relativistista lätinää. Varsinkaan pieniä lapsia tai identiteettinsä kanssa epävarmoja teinejä ei saa kasvattaa näin. Elämänkatsomustiedossa voidaan aina argumentoida moraalisesti.

Summa summarum

Uskontotieto korostaisi uskonnon asemaa koulussa moraalin ja katsomuksien yleisenä perusteena jättäen samalla monet yksilön elämänkatsomuksen kannalta huomattavasti oleellisemmat kysymykset sivuun. Sisällöllisen vanhentuneisuuden lisäksi uskontotieto olisi myös pedagogisesti menneisyyden oppiaine – ainakin verrattaessa nykyaikaiseen opiskelija- ja ilmiölähtöiseen, monitieteiseen ja kriittisyyteen kasvattavaan elämänkatsomustiedon pedagogiikkaan. Kaiken kukkuraksi uskontotieto uhkaisi näivettää sen vähäisenkin moraalikasvatuksen ,jota koulussa vielä uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla ylläpidetään.
Muun muassa näiden syiden vuoksi toivon, että jokainen uskontotietoa kannattava miettisi vielä kerran, mitä uskontotiedosta seuraisi ja kannattaisiko sittenkin puolustaa elämänkatsomustietoa – ja sen avaamista kaikille.

Vaarana on viimekädessä myös eräänlainen uskonnottoman Pyrrhonin voitto: laïcité–periaate ehkä toteutuisi paremmin, kun oman uskonnon opetus koulusta lakkaisi, ja luterilaisen kirkon vaikutusvaltaakin koulussa ehkä saataisiin periaatteen tasolla vähennettyä – tämä voisi kuitenkin olla näennäistä, koska koulujen virkarakenteen vuoksi uskontotietoa opettaisivat nykyiset uskonnonopettajat. Toisaalta uskontojen merkitys koulussa itse asiassa vain korostuisi, ja luterilaista kirkkoa huomattavasti konservatiivisemmat näkemykset saisivat sieltä jalansijan samalla kun uskonnottomat opiskelijat käytännössä palautettaisiin uskonnon opetukseen kohta 30 vuoden vapautuksen jälkeen.

Kirjoittaja on filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Kallion lukiossa ja FETO ry:n puheenjohtaja.